Verneri on jostain oppinut käsien taputtamisen. Siinähän ei sinänsä mitään kummallista ole, mutta poijan tapa käyttää taputtamista hymyilyttää. Aina kun Verneri tekee jotain oikein, esim. laittaa astianpesukoneen päälle, vie roskan roskiin, laittaa mehumukin jääkaappiin, poika taputtaa itselleen. Ihan aina ei ole lapsella tiedossa, oliko joku juttu oikein vai ei. Silloin pitää myös varalta taputtaa. Itselleen tottakai.

 

Kaupassa Verneri nostelee ostoskärrystä ostoksia yksitellen kassahihnalle. Jokaisen jugurttipurkin ja leipäpaketin jälkeen seuraa aplodit itselle. Eli aika monta kertaa yhden kauppakäynnin aikana. Eilen kävimme myös täydennysostoksilla Päivärinteen mummolan viereisessä kaupassa. Verneri sai työntää lasten ostoskärryjä. Jotenkin me löydettiin leluhyllylle. Siellä oli monta mukavaa leikkua. Yksi auto sieltä valittiin ja laitettiin kärryyn. Se ei Vernerille riittänyt. Vielä piti kärryyn tiputtaa vaaleanpunainen My Little Pony. Arvaattekin, mitä sen jälkeen seurasi.. Taputukset tietty. Kaikesta huolimatta poni sai jäädä kauppaan.

 

 

Sääntöjen vastaisesti meillä on ollut tänään siivouspäivä. Ehkäpä anopin kyläily oli siihen perimmäinen syy. Jannen äiti tulee Vernerille iltaseuraksi, kun Jannen kanssa käymme elokuvissa katsomassa Tummien perhosten kodin. Täytyykin alkaa etsiskelemään vaatteita jne.

Kirjoittaminen on taas jäänyt. Korjataan tilannetta hetki. Janne kotiutuu kohta hampurilaisten kanssa. Aurajuustohampurilainen juustolla ja ananaksella.  Kenenhän idea se olikaan.. Hyi minua.

 

Aloitin tällä viikolla työt. Maaliskuun loppuun teen kolmea päivää viikossa. Oikeastaan se on hyvä ratkaisu. Viikolle sattuu parhaimmillaan kaksi vapaapäivää, joista toisen voin olla Vernerin kanssa, toisen tehdä koulutehtäviä. Niitä nyt riittääkin. Aikataulutin näytöt suhteellisen lyhyelle ajanjaksolle.

 

Töissä on ollut kivaa. Alkuun kaikki tuntui olevan hukassa. Paitsi maalit. Toisena päivänä koneen aukominen meni ihan itsestään. Lähetteidenkin teko kai onnistui.. Ja asiakkaiden palveleminen. Kauheaa asiakastungosta ei vielä ole. Ehtiipähän rauhassa järjestellä paikkoja, suunnitella naisteniltaa ja koulujuttuja.

 

Viime viikolla olin neljä päivää Espoossa koulussa. Etukäteen jännäsin sitä kovasti. Lähinnä ikävän tunnetta molempiin miehiini, isompaan ja pienempään. Hyvinhän se loppujen lopuksi meni. Opiskelu oli mielenkiintoista, opettajat loistavia. Jopa matematiikka oli mukavaa. Kaksi päivää opiskelimme kaupallista puolta, loput kaksi päivää meni sisustusarkkitehtirouvan hoivissa. Sisustimme kuutioita tapeteilla, kaakeleilla, maaleilla, matoilla ja laminaateilla. Värioppi oli teemana. 

 

Ryhmässämme on 13 naista. Kaksi pohjoisesta, loput etelämpää. Kaikki Rautian tai K-Raudan sisustusmyyjiä. Kaikki ihmiset ovat loistotyyppejä. Siinäpä yksi syy ajan nopealle kulumiselle.

 

Hampurilaiset tulivat. Eikus syömään..

Sunnuntaiaamu alkoi yhdeksältä. Eilisen Muumishown hiukan sotkettua aikatauluja Verneri nukkui onneksemme normaalia pidempään. Kerrankin jaksoi koko perhe nousta samaan aikaan ylös. Tai jos oikein tarkkaan muistelen, niin taisipa Janne ehtiä keittää Vernerille ja minulle puuron.. Sen pienen hetken siis vielä köllin.

 

Aamupalan ja muiden tuttujen kuvioiden jälkeen lähdettiin ulos. Poika rattaisiin ja lenkille. Nykyisin poijan saaminen kärryihin ilman huutoa on saavutus. Tänäänkään ei huudolta ja rimpuilulta vältytty. Onneksi Verneri lopettaa taistelunsa heti, kun näkee jotain mielenkiintoista kuten naapurin koiran tai traktorin peräkärryn.

 

Lenkki oli totuttua pidempi. Aikaa siihen kului 50 minuuttia, kaloreita hiukan enemmän.. Sain Jannenkin houkuteltua kokeilemaan ensimmäistä kertaa sykemittariaan. Siinä sitten sykkeitä koko matka vertailtiin. Koskaan ei olla Jannen kanssa niin lujaa kävelty. Tästä tehdään vielä tapa. Kahdesti viikossa.

 

Jauhelihakeiton jälkeen kello olikin jo puoli kaksi. Aika myöhäinen päiväuniaika. Tomerana Verneri haki sängystään unirääpyn sekä tutin ja juoksi meidän vanhusten sänkyyn pötkölleen. Se oli merkki minulle. "Äiti tuu nukkuun mun viereen." Sanojahan ei ole vielä poijalla käytössä. Päikkärithän käy mulle aina. Ei paljoa tarvitse houkutella.

 

Puolitoista tuntia nukahdettiin Vernerin kanssa viekukkain. Ehkä heräsimme liian aikaisin, kun Janne sai osakseen molemmilta pienoista kiukkua.. Onneksi se meni ohi nopeasti eikä siirtymä auton kyytiin vienyt kuin puoli tuntia. Iltapäiväksi oltiin sovittu kyläily Vernerin isomummun luo Liminkaan.

 

Isomummu oli mielissään poijan kyläilystä. Niin oli poikakin. Keksit, pulla, jätski ja kakku maistuivat useampaan otteeseen. Myös isomummon kutomat villasukat olivat Verneristä kivat. Puhumattakaan muovikippokaapista ja ikivanhasta kahvimyllystä. Melkoisen sotkun sai Verneri aikaan..

 

Käytiin eilen koko porukalla katsomassa Muumi Jääsatu 2008. Edes pienesti pileen menneet päikkärit eivät iltaa häirinneet. Verneri oli isosti ihmeissään suuresta jäähallista, valtaisasta ihmismäärästä, liikkuvista valoista.. Oikeastaan kaikesta, mitä halli piti sisällään.

 

Hiljaa poika seurasi esityksen molemmat näytökset. Eikä edes väliajalla tehnyt tiukkaa syödä banaania viereisten lapsien haukkoessa hot dogeja. Näytöksen loputtua ja viimeisten Muumien poistuttua jäältä Verneri pyöritteli tuttuun tapaan kättään tarkoittaen jään olevan tyhjä. Ja olihan se. Tyhjä Muumeista.

 

 

 

 

Tänään aamulla ei oikein nukuttanut. Minua hiukan jännitti poijan päiväkotipäivä. Eilen käytiin hiukan tutustumassa kavereihin ja kuvioihin. Hyvinhän se tutustuminen meni. Poika leikki kiltisti muiden lasten kanssa.

 

Tänään vein Vernerin kahdeksaksi päiväkotiin. Ei ehtinyt poika edes äidille vilkuttaa, saati itkeä perään. Hän kun sai eteensä murolaitasen hilloineen, niin kaikki muu unohtui. Verneri jäi siis rauhassa syömään, kun minä lähdin.

 

Kotiin en uskaltanut mennä. Kävin kuntosalilla, työpaikalla ja Katrilla kylässä. Oli muuta tekemistä kuin koko ajan pohtia, miten pikku ukko hoidossa pärjää.. Vaikka kyllähän se mielessä aikalailla koko ajan oli..

 

Yhdeltätoista menin Verneriä hakemaan. Olivat siihen mennessä ehtineet jo leikkiä, ulkoilla, tanssia ja syödä. Iloisesti nauraen Verneri juoksi minua vastaan. Ja suoraan syliin tietenkin.

 

Hyvin oli aamupäivä päiväkodissa ukolta sujunut. Yhtään itkua ei ollut tullut. Reippaaksi, sosiaaliseksi ja iloiseksi Verneriä kehuivat. Poika oli leikkinyt kavereiden kanssa, kuunnellut musiikkia onnellisena, vähän tanssinutkin.

 

Olipa siellä Sara-tytön kanssa kahdestaan pikku tuoleilla pikku pöydän ääressä kuunnellut musiikkiakin. Sara oli kysynyt siinä sitten Verneriltä: "Mikä sinun nimi on?". Verneri oli katsellut tyttöä ja hymyillyt. Sara oli toistanut kysymyksensä ja Vernerin reaktio oli pysynyt samanlaisena. Sitten Sara oli kysynyt: "Kuulitko sinä? Mikä sinun nimi on?". Oli jäänyt haluttu vastaus jälleen saamatta.

 

Ruokakärryjen saapuessa oli Verneri kotoisaan tapaan alkanut nauraa rätkättämään, hihkumaan onnesta. Jee, ruokaa! Hoitajia oli poijan nauramiset hymyilyttänyt. Ketäpä ei.. :)

 

Maanantaina Verneri saakin olla pidempään hoidossa. Ihan päiväunille ja välipalaan asti. Katrin kanssa taidetaan käydä siinä välissä kaupungissa vähän shoppailemassa..